Perusasiat

Huomaa: Kaikki tässä tekstissä esitetyt väittämät ovat esimerkkejä, eivätkä välttämättä edusta minun tai kenenkään mielipiteitä. Niiden tarkoitus on puhtaasti havainnollistaa käsilläolevaa asiaa.

Kun punnitsen poliittisia puheita, ideologioita ja argumentteja, nojaan muutamaan perusseikkaan. Nämä tarjoavat tukirangan erilaisille perusteluille, ja toivon, että niiden universaalius ja perustavanlaatuisuus olisi myös poliittisesti eri laidalla sijaitsevien ihmisten myönnettävissä. Tarkoituksena on siis hahmotella perustelujen meta-tasoa: ei selittää, miksi käytännössä kannatan tiettyä asiaa, vaan tarjota välineitä ylipäätään hahmottaa eri perusteluja.

En ole aivan varma siitä, onko esitetty erottelu selkeä, joten otetaan ajankohtainen esimerkki. Kuviteltu poliitikko voisi esimerkiksi haluta estää homoparin suhteen rekisteröinnin. Tämä voidaan hahmottaa usealla eri tasolla:

Konkretia: "Homojen parisuhteita ei voi sallia rekisteröitävän."
Perustelu: "Kristillinen oppi ei salli homoutta."
Perustelun takaa on luettavissa: "Kristillinen oppi on minulle tärkeä, ja mielestäni kaikkien on noudatettava sitä. Tästä syystä homoparien suhteiden rekisteröinnin vastustaminen on tärkeämpää kuin esimerkiksi yleisen tasa-arvoisuuden noudattaminen. Kristillisen opin valta ulottuu myös yksilönvapauden yli."

Tällä tavoin perusteluja ei useinkaan avata, koska niiden on tarkoitus vedota vain samanmielisiin. Helposti perustelut myös muuttuvat irvokkaiksi, kun olisi sanottava suoraan myös esimerkiksi tasa-arvoisuuden tai muun laajalti pidetyn periaatteen sivuuttaminen. Jos perusteluja ei avata, on myös helpompi kannattaa täysin ristiriitaisia ajatuksia, ja näin saada molempien ajatusten kannattajien äänet taakseen – mikäli vaalikarja ei analysoi asiaa pintaa syvemmältä.

Mielestäni politiikan kovan keskiön muodostavat kolme seikkaa: resurssien jakaminen, informaatio sekä käyttäytyminen. Niiden kanssa vaikuttaa ihmiskuva, etiikka ja pragmaattisuus. Seuraavaksi yritän selvittää, millä tavalla nämä vaikuttavat siihen, miten mitäkin poliittista ideologiaa voidaan hahmottaa.

Resurssien jakaminen
Ihmiskunnan suuri tragedia on resurssien rajallisuus. Vaikka ääretön energianlähde keksittäisiin ja avaruusmatkailu muuttuisi arkipäiväksi, joudumme silti tekemisiin resurssien rajallisuuden kanssa. En puhu nyt pelkästään energiasta, malmivaroista tai puhtaasta vedestä, vaan myös ihmisten ajasta, jaksamisesta ja työ- ja liikennevälineiden nopeudesta.

On siis selvää, että jokaisen poliittisena itseään pitävän aatteen on otettava kantaa siihen, miten resursseja jaetaan. Jos jokin aate sivuuttaa resurssien jakamisen, on siitä tuskin hyötyä yhteisten asioiden järjestämisessä.

Resurssien jakaminen tarkoittaa esimerkiksi sitä, mitkä tahot hyötyvät kenenkin työstä. Kysymys on myös siitä, kuka saa ruokaa ja puhdasta vettä, kuka ei. Huomionarvoinen on se seikka, ettei nykyisessä maailmassa tarkastelua voi rajoittaa esimerkiksi yhden valtion sisälle, vaan ehdotetun mallin pitäisi olla mahdollisimman hyvin myös globaalisti toimiva. Tähän mennessä esimerkiksi ravinnon puute ei ole ollut aito ongelma globaalisti, mutta lokaalisti kylläkin.

Historian saatossa on ehdotettu varsin erilaisia tapoja hoitaa resurssien jako. Yksi ääripää on varmasti Louis Blancin kommunistisen yhteiskunnan "jokaiselta kykynsä mukaan, jokaiselle tarpeensa mukaan" -periaate. Toisaalta voitaisiin ehdottaa myös resurssien jakamista kaikkien kesken tasan (jokainen saa yhtä monta autoa, yhtä paljon vettä, ruokaa...). Tätä voi tietenkin varioida edelleen kehittämällä erilaisia tarkennuksia, kuten kokokertoimen ruokaa varten (isommalle enemmän), toisaalta myöntää liikalihavalle pienemmän määrän ja niin edelleen.

Muina ääripäinä voidaan pitää erilaisista diktatuureista järjestelmistä tuttua mielivaltaa (tietty kansanryhmä esimerkiksi tuhotaan tai jotakin toista tuetaan suuresti), esimerkiksi Platonin valtiomallin valistunutta filosofijohtoista resurssijakoa (jossa pieni mutta valveutunut joukko päättää asioista) sekä meritokratiaa, jossa resurssit jaetaan ansioiden mukaan.

Vapaata markkinataloutta voi pitää eräänlaisena meritokratian muotona, jossa resurssien hinta määräytyy sen perusteella, mitä ihmiset tai yritykset ovat siitä valmiita maksamaan ja yhteiskunnallisten toimijoiden (esimerkiksi ihmiset ja yritykset) ostovoima (tai "meriitti") sen perusteella, kuinka paljon he pystyvät tuottamaan hyödyllisiä resursseja muille toimijoille.

Ehkäpä tuorein kansainvälistä huomiota herättänyt malli on Zeitgeist-liikkeen esittelemä järjestelmä, jossa suuria datamääriä hyväkseen käyttävät tietokoneet laskevat resurssien jaon (jonkin mittapuun mukaan) optimaaliseksi. Tätä on luonnehdittu muun muassa tietokoneohjatuksi kommunismiksi.

Mitään näistä malleista on tuskin nähty puhtaassa muodossa ihmiskunnan historiassa. Sen sijaan esimerkiksi perinteinen pohjoismainen sosiaalidemokraattinen hyvinvointiyhteiskunta perustuu vapaan markkinatalouden ja sosialistisen tarveperusteisen jaon hybridimalliin. Periaatteessa toimitaan siis vapaan markkinatalouden mukaan, mutta (markkinamielessä) heikoimpia pyritään kohtelemaan heidän tarpeittensa mukaan.

Informaatio
Vaikka informaatiota voikin pitää eräänä resurssien alalajina, on sitä syytä käsitellä myös erillään. Tästä nimittäin riippuu useimpien mallien selitysten kestävyys.

Esimerkiksi perinteinen liberaali (kapitalistinen) kritiikki sosialismia kohtaan on liittynyt nimenomaan informaatioon: "kun kerran tietyn alan asiantuntijayrityskin on ongelmissa sen suhteen, mitä sen asiakkaan haluavat, miten yksi abstraktiokerros lisää (valtion kontrolli tuotannosta ja työvälineistä) voi parantaa asiaa?" [lähde] Käännettynä toiseen suuntaan argumentti tietysti kuuluu seuraavasti: "Yritykset haaskaavat resursseja suuntaamalla työpanostaan ilman tietoa siitä, mitä muualla tehdään. Yhdistämällä eri aloilta saatu tieto saadaan tehokkaammin tuotettua tarvittavat hyödykkeet." [lähteitä]

Nämä samat argumentit pyörivät usein taloustieteellisessä keskustelussa eri aatteiden ympärillä. Ne soveltuvat hyvin myös Platonin mallin tai Zeitgeistin kritisointiin. (Lisää eri argumentteja sosialismia ja kapitalismia vastaan löytyy vaikkapa Wikipedian listoista Criticism on Socialism ja Criticism on Capitalism.)

Tieto resurssina on yhtä lailla rajallinen kuin muutkin. Jokainen ihminen ja yritys (kuten myös valtio) tekee ratkaisunsa puutteellisten tietojen puitteissa. Voimme esimerkiksi yrittää selvittää onko haluamaamme paitaa valmistettu lapsityövoimalla, mutta hyvin todennäköisesti kaikkien alihankkijoiden tietoja ei koskaan saada selville. Jossain kohtaa tulee vastaan myös taloudellisten realiteettien rajat informaation hankinnassa. Se miten tähän tietovajaukseen suhtaudutaan ja reagoidaan vaihtelee laajasti eri malleissa.

Jos (ja kun) informaatio on vajavaista jossakin tietyssä toiminnassa, käytetään monesti termiä riski. Nämä liittyvätkin elimellisesti toisiinsa: Kaikkeen toimintaan liittyy riski, joka johtuu informaation puutteesta. Tämä riski voidaan sälyttää esimerkiksi yrittäjille ja sijoittajille (kuten vapaassa markkinataloudessa) tai koko yhteisölle (kuten sosialismissa).

Käyttäytyminen
Eri yhteiskuntamalleissa suhtaudutaan ihmisen käyttäytymiseen ja sen ohjaamiseen hyvin eri tavoin. Siinä missä sosialistiset yhteiskunnat pyrkivät ohjaamaan ihmisten (kulutus)tottumuksia eri tavoin, pidetään tällaista liberaaleissa piireissä holhouksena. Koko Platonin valtio perustuu siihen, että tavalliset ihmiset eivät osaa järjestää omia asioitaan, joten hommaan erikoistunut kansanosa, filosofit, päättävät kansan puolesta.

Useimmissa nykyvaltioissa ohjataan ihmisten käyttäytymistä esimerkiksi verotuksella. Terveelliset elintarvikkeet voidaan säätää vaikkapa arvonlisäveroltaan halvemmiksi, kun taas tupakka, karkit ja alkoholi ovat monesti kalliimpia. Säätelyn takana on ymmärrys siitä, että ihmiset hankkivat mieluummin halpaa – laajassa merkityksessä – kuin kallista. Halpa ei aina tarkoita pelkästään rahaa (paitsi ehkä mutkan kautta): esimerkiksi kaupassakäynti on "halvempaa", kun kauppa on lähellä tai vaikkapa hyvin autolla saavutettavissa. Tästä syystä kaavoitustakin on pidettävä poliittisena, käyttäytymistä muokkaavana asiana.

Voidaan siis argumentoida, että köyhien tukeminen tekee köyhyydestä kannattavampaa, kuten esimerkiksi Tiedemies on kirjoittanut. Tietenkään köyhä, jolle annetaan tarpeeksi rahaa, ei ole enää köyhä, mutta ydinongelma (työttömyys, työkyvyn heikentyminen, päihdeongelma...) ei yleensä rahalla poistu. On myös luultavaa, että riskin madaltaminen opintoalaa valittaessa tuottaa päätöksiä, jotka eivät välttämättä korreloi hyvien työllistymisnäkymien kanssa. Tästä syystä myös sosiaaliturva pitää nähdä osana ihmisen käyttäytymisen ohjaamista. (Tätä mieltä voi toki olla vaikka kannattaisi vahvaa sosiaaliturvaa. Taloustieteessä, sosiologiassa ja politiikassa on helppo hairahtua Humen giljotiinin tieltä.)

Tiettyyn suuntaan kannustaminen on muutoinkin aatteiden vakiotavaraa. Sosialismia kritisoidaan monesti siitä, että tuloerojen poistaminen (esimerkiksi kaikille maksettava, samansuuruinen palkka) poistaa kannusteen tehdä mitään tuottavampaa/hyödyllisempää/vaikeampaa tai yrittämään enemmän. Ja jos talouskasvua pidetään hyvinvoinnin ja elintason takeena, on tämä tietysti kriittistä. Toisaalta taas sosialisti voi kritisoida vapaata markkinataloutta siitä, että tuloerot lisäävät eriarvoisuutta, sekä kannustavat kilpailuun, josta voi seurata muita sosiaalisia ongelmia ja ympäristön tuhoutumista. Moni on myös sitä mieltä, että ihmisten olisi laajemmin opeteltava tulemaan toimeen nykyisen elintason kanssa (tai jopa laskettava sitä) sen sijaan, että pyrittäisiin henkilökohtaisella tasolla jatkuvasti parempaan.


Se missä määrin esitetyt syy–seuraussuhteet pitävät paikkansa ja missä määrin eri ongelmia ja hyötyjä arvotetaan, on toki jokaisen henkilökohtaisen mielipiteen varassa. Joitain asioita voidaan tietysti mitata ja tutkia, monista seikoista on ihan empiiristä aineistoa. Etiikkaan ja pragmaatisuuteen palattakoon kuitenkin vasta seuraavassa kirjoituksessa.

Äänestysjärjestelmästä

En aio selittää D'Hondtin menetelmän perusteita, koska Wikipedia-artikkeli selittää sen kohtuullisesti. Minua ei myöskään juuri kiinnosta toimitetaanko vaalit sähköisesti vai klassiseen malliin paperisina (kunhan mitään edellisen sähköisen kokeilun kaltaista ääliöjärjestelmää ei käytetä). Siirrytään siis suoraan siihen, mikä nykyisessä järjestelmässä on mielestäni vikana:

Vaalipiirit 
Maailma on pieni ja Suomi vielä pienempi. Syrjemmältä olevan saattaa olla vaikeampi löytää omasta piiristään sopivaa ehdokasta, koska etenkin pienemmissä puolueissa valikoima voi olla todella suppea.

Minkä ihmeen takia ei muka olisi mahdollista, että toisella puolella Suomea kirjoilla oleva henkilö pystyisi ajamaan asiaani paikallista paremmin? Tällainen valinnan rajoittaminen sopii tietysti muuhunkin aluesidonnaiseen eetokseen Suomessa – alueellistamisen ja alueellisen maanpuolustuksen ohessa. Mitään tolkullista perustetta sillä ei ole, vaan tarkoituksena on kierouttaa tulosta maakuntien ehdokkaita suosivasti – olivatpa äänestäjät sitten mitä mieltä tahansa.

Äänikynnys 
Tolkun ihminen tuskin keksii mitään perustetta sille, miksi saatujen äänien ei pitäisi täsmätä eduskuntapaikan kanssa. Sama ongelma vaivaa myös äänikynnyksen ylittäneitä: Viime eduskuntavaaleissa suurin puolue Keskusta sai 640 428 ääntä, joilla irtosi 51 eduskuntapaikkaa – siis yksi eduskuntapaikka noin 12 557 äänellä. Pienin läpipäässyt puolue Perussuomalaiset sai 112 256 ääntä. Voisi luulla, että Persuille olisi irronnut Keskusta-kertoimella 9 paikkaa, mutta tulikin vain 5. Mikäli Keskusta-kerroin olisi ollut kaikilla puolueilla, myös SKP ja Senioripuolue olisivat saaneet edustajansa läpi.

Äänikynnyksestä mainittakoon vielä nykyisen eduskunnan ajama äänikynnyksen korotus. Kotitehtävänä voi miettiä kenen asiaa äänikynnys ja äänen epäsuhtainen painoarvo palvelee.

Suhteellinen listavaali 
Vaikken olekaan aivan varma onko listavaali oikeasti huono asia, niin on hyvä kuitenkin mainita asia tässä – vaalimainokset kun yleensä antavat olettaa, että vaaleissa äänestyksen kohteena olisivat ihmiset.

Motivointi

Tämän (luultavasti lyhytikäisen) blogin tarkoituksena on selvitellä ja merkata talteen ajatuksia ehdokkaan ja puolueen valitsemisen vaikeudesta. Päätin toteuttaa projektin näin puolijulkisesti, ihan siksi koska hyvällä tuurilla joku innostuu vielä korjaamaan vääriä käsityksiäni.

Miksikö sitä ei kävele vain uurnille ja äänestä samaa puoluetta kun edellisissä vaaleissa? No, näitä vaaleja pohtiessa vain tuntuu liikkuvan jossain Kafkan tarinan ja Buñuelin elokuvan välimaastossa. En tiedä olisiko fiilis ollut sama, jos olisi joutunut äänestämään joskus SMP:n kulta-aikoina.

Ei sillä, että Persujen suosio olisi mikään ykkösongelma. Kaaoksen ytimessä on – minun kohdallani – jatkuva pettymysten sarja lähes kaikkien puolueiden kohdalla, myös sen entisen suosikkini. Tunne on varmasti monelle tuttu. Toivon, että tämän viikon aikana pääsen edes jonkinlaiseen konsensukseen itseni kanssa siitä, mikä lopulta on se kaikista vähiten huono vaihtoehto.